en-Pelilautana koko kaupunki

24/06/2020

Oppiminen ja pelit nähdään joskus toistensa vastakohtina. Pelaaminen nähdään joskus synonyymina leikkimiselle, ja oppimisenkin pitää stereotyyppisesti tuntua jotenkin raskaalta. Varsinkin mielikuvat kaupallisesta pelimateriaalista linkittyvät usein arveluttavaan sisältöön, kuten väkivaltaan tai muuten kyseenalaiseen arvomaailmaan.

Opetusalalla ympäri maailmaa ymmärretään kuitenkin tosi hyvin, että oppilaiden passivoituminen kouluissa ei ole kenenkään etu, ja erilaisia oppimispelejä kehitellään erittäin paljon. Ajatuksena on parantaa kouluviihtyvyyttä, oppimistuloksia ja osallisuutta. Oppimispelit eivät aina ole kuitenkaan erityisen kiinnostavia, koska niiden päätavoitteeksi on asetettu oppiminen, ja "pelillisyys" on sitten käytössä ainoastaan opetuksen muotona. Onneksi poikkeuksiakin löytyy. 

Liikunta-alalla erilaisten pelien viehätys ymmärretään varmasti erinomaisesti, mutta erityisesti urheiluseurojen ongelmana on pelien ja kilpailullisuuden yhdistyminen, jolloin kilpailusta vähemmän nauttivat harrastajat putoavat toiminnasta pois. Tästä selkeimpänä lajiesimerkkinä on jalkapallo.

"Pelillisyys" pitää ymmärtää mielestäni niin, että siihen ei välttämättä tarvitse liittää "pelaamista" eikä ainakaan kilpailua, saati osallistujien arvojärjestykseen laittamista tai arviointia. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Cityspottingissa voi edetä haluamaansa suuntaan, ja sisältöön on mahdollista myös syventyä. Tämän, kuten muutkin tavoitteet, voi kuitenkin itse valita.

En ole vieläkään ihan vakuuttunut siitä, "pelataanko" Cityspottingia. Ennemminkin siinä on pelillinen tekijä, joka laajentaa näkökulmaa omaa kaupunkia kohtaan. Onko tämä sitä lisättyä todellisuutta? 

Kuva: Jussi Hellsten / (c) City of Helsinki